Eloa ja iloa aapiskukosta tonttuoveen

Raapaisin sitten minäkin tonttuoven kansalaisopiston päivätaiteilijoiden ryhmässä. Ei tuosta kummoista tullut, mutta odotan kuitenkin mielenkiinnolla, mitä pienet lapsenlapseni siitä sanovat. Mietin, että pelkäävätkö he sitä vai herättääkö se uteliaisuutta ja mielikuvitusta.

Ollessani pieni, meillä käväisi joulutonttu joka pikkujoulu kuistillamme. Koskaan en sitä nähnyt, mutta pieni lahja oli aina jätetty pikkuveljelleni ja minulle, ja aina saunomisemme aikana. Miten osasikin? Taisi sama tonttu käydä myös meidän lasten luona? Lapsenlapset ovat saaneet kokea myös samaa jännitystä.

Pikkujoulutonttu olikin hyvä veto eräänä jouluna vähän vanhemmalle serkkulikalle. Pelkäsin aina niin vietävästi joulupukkia. Serkku kertoi minulle, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Väitin tietenkin vastaan. Hän näytti yhdestä kassista pukin vermeet ja pakkohan se oli sitten uskoa. Siihen hän ei enää pystynyt väittämään vastaan, kun sanoin, että pikkujoulutonttu ainakin on totta!

Opin lukemaan jo todella pienenä. Kun osasin lukea iltapäivälehdestä, minulle ostettiin aapinen. Kirja jätettiin auki siitä kohtaa, johon asti olin lukenut. Aamulla kirja oli keittiön pöydän päässä kiinni ja kansien välissä oli esimerkiksi lakritsapatukka, omena taikka 20-penninen. Omenan kyllä huomasi heti. Koskaan ei tullut mieleenikään, etteikö aapiskukkoa ollut olemassa.

Tavaamaan opetteleminen olikin koulussa hankalaa. Ensimmäisellä kouluviikolla sain virsikirjan. Se oli ruma likaisen punaisena, vähän kuin tuo ovi. Toinen oppilas, joka oli poika, sai sinisen virsikirjan. Sekin oli mielestäni nätimpi. Muut luokasta saivat kauniin valkoiset kirjat keväällä. Useat lapsuusmustoni liittyvät väreihin.

Jotkut jutut ovat jääneet mieleeni jo todella pienestä, satuolennot etunenässä. Joulupukki oli pelottava pitkään, mutta en vaihtaisi kokemusta. Toivottavasti mukavat muistot seuraavat myös lapsenlapsia.

Hammaskeijut ovatkin sitten jo oma lukunsa.